Mihin kuulun?
Tulin Lahteen porukoiden luokse eilen päivästä. Näin parasta ystävää, joka on muuttamassa reilun viikon päästä lontooseen. Tuntuu, että täällä ei ole enää ketään muuta kun perhe. Kaverit (ne vähätkin) ovat muuttaneet muualle omille teilleen (kuten itsekin ekojen joukossa täältä lähdin) ja toinen paras kaveri, joka täällä asuu, elelee luonnollisesti omaa elämäänsä ja pienillä, nopeilla visiiteillä ei siihen oikein pääse sisälle. Nyt on jotenkin haikea ja outo tunne, kun tuntuu, ettei ns. kuulu mihinkään, vaikka fyysisesti asunkin Joensuussa. Okei, olen asunut lähes koko ikäni lahdessa ja olen aivan lahtelainen, mutta joku on täällä muuttunut. Ei tunnu yhtää samalta tulla tänne. Olo on kuin vieraalla. Samoin on Joensuussakin. Sekään ei juuri tunnu kodilta, koko ajan päässä pyörii, että "muutamme heti pois, kun koulut on ohi" eli vois sanoa, että on jatkuva tuli perseen alla, eikä ehkä osaa asettua, vaikka 2,5 (toivottavasti nopeaa) vuotta vielä pitää Joensuussa möllöttää.
Toki perhettä on ihana nähdä ja täällä saa olla itsekseen luonnon keskellä, mutta silti olis ihana, että olis jotain ketä nähdä. Tänne asti kun oon tullut. En oo koskaan ollut mikään suosittu ja oon aika ujo, vaikkei ehkä tutuista siltä tunnu, mutta mitä ystäviin ja kavereihin tulee, niin oon. Lahdesta mulle ei oo jäänyt kun kaksi parasta ystävää jäljelle, muiden kanssa tiet on eronneet tai muuten vaan yhteydenpito loppunut. Joensuussa taas on kavereita, mutta oon jostain syystä ujo ja ehkä saamatonkin viettämään aikaa. Eikä siihen ehkä oo tarvetta, kuten nuorempana. Kotona on hyvä olla oman rakkaan kanssa, viihdyn itsekseni, mutta siinäkin tulee raja vastaan jossain vaiheessa.
Mikä siinä on, että haluaisi nähdä ja tehdä jonkun kanssa jotain, mutta sitten ei tee eikä toisaalta huvita?!
Muistot on ihania, mutta toivoisin, että osan voisi elää uudelleen ja elämä olis osittain vielä samanlaista. On jotenkin haikea olo, kun huomaa, ettei sitä verkostoa ympärillä olekaan juuri eikä heihinkään voi ikuisesti "turvautua". Ihmiset kasvaa ja aikuistuu, itse ehkä liian varhain ja nyt huomaan, kun lähellä rupeaa tapahtumaan samaa. Niin ne ajat vaan muuttuu, vaikkei haluais. Mutta näillä on mentävä ja niin mennäänkin.
lähettänyt Heidi K. @ 21:52
27 kommenttia
Linkit tähän tekstiin
27 kommenttia:
Toi on niin totta ja mulla on ihan sama tilanne! Muutin viime syksynä pois entiseltä kotipaikkakunnaltani ja sinne jäi monta ystävää. Nyt kun menen käymään vanhempien ym sukulaisten luona niin tuntuu ettei siellä ole yhtäkään kaveria jota näkisi.
mä mietin ihan samoja juttuja, sitä et haluaisi nähdä jotain ja tehdä jotain jonkun kanssa, mut toisaalta ei huvita. tai ehkä ei oo vaan oikeanlaisia ihmisiä siihen ympärillä. nuorempana oli helpompaa kun pystyi vaan soittamaan et "moi voitko olla mun kaa tuun teille?", nykyään kavereiden näkeminen tuntuu olevan niin aikataulutettua, pitää sopia useita päiviä etukäteen, vaikkei kenelläkään olisi mitään ihmeempää menoa. kai sitä on vaan aikuistuttu eikä olla niin spontaaneja enää :)
Mulla on vähän sama fiilis, paitsi sillä erotuksella, että ne vähät ystävät joita minulla on, ovat lähdössä muualle opiskelemaan. Tuntuu kun ois jumissa kotipaikkakunnallaan ja kaikki siirtyy elämässä eteenpäin :/ Juuri alotin uuden koulun ja täytyy sanoa, että ei sieltäkään taida paljoa kavereita löytyä...
Hmm.. Toivottavasti tämä ei nyt kuullosta (varsinkin kun olen täysin tuntematon) töykeältä tmtn, koska se ei ole tarkoitus, mutta mulle on tullut jotenkin tätä blogia lukiessa tosi vahvasti sellainen olo että turvaat ehkä vähän liikaa vaan poikaystävääsi?
Siis että istut kotona, hengaat poikaystävän kanssa ja treenaat. Ymmärrän, että kun on rakas vieressä, niin helposti kaverit jää ja tykkää vaan tehdä omia juttuja.. mutta jos ajatellaan hetki näinkin negatiivisesti, että teillä menisi vaikka poikki?
Missä tilanteessa näkisit itsesi? (Ja tämä ihan ajatuksena vain..)
Mun mielestä vaan on tärkeää, että on myös se OMA elämä parisuhteen ulkopuolella; harrastukset, ystävät ym. Ikinä kun ei elämästä tiedä, joten ei pitäisi vain turvata johonkin toiseen ihmiseen.
Voin myös sanoa että puhun ihan kokemuksesta. Seurustelin vuosia sitten yhden miehen kanssa ja annoin itseni täysin siihen suhteeseen. Multa jäi kokematta moni juttu sen vuoksi, koska ns. "leikin kotia" ja kaverit myös jäi vähän syrjään.
Kaverit ei onneksi kuitenkaan täysin kadonneet ja nykyään ollaankin ehkä vielä tiiviimpi yksikkö, mitä aiemmin. Paras ystäväni asuu Ruotsissa, mutta ollaan varmaan päivittäin tekemisissä. Ei sillä ole väliä missä toinen asuu. Ystävyyssuhteiden (niin kuin kaikkien suhteiden) eteen täytyy vaan tehdä vähän töitä jos haluaa säilyttää (vaikka ne harvatkin)ystävät lähellään :)
Ja aina kannattaa muistaa, että on myös se oma elämä. Vaikka nyt tuntuisi ok:lta istua himassa yksin (tai sen oman rakkaan kanssa), se ei ehkä aina tule tuntumaan siltä.
Anonyymi, kuulostaa ikävä kyllä tutulta! :/
Anonyymi, sehän siinä, kun ei enää olla spontaaneja. Harmi.
Anonyymi, voi ei, kuulostaa ikävältä. Mä olen muuttanut pienenä usein ja vaihtanut koulua ja mulle ei ole jäänyt pysyviä kavereita juurikaan. Nyt sen huomaa, kun rupeaa miettimään oikeasti niitä ystäviä. Tsemppiä sulle kouluun ja kavereihin :)
Anonyymi, kyllä se varmaan onkin niin, koska muutettiin yhdessä ihan vieraalle paikkakunnalle tuntematta muita kun toisiamme, joten toinen on se, kenet tuntee parhaiten ja keneen turvata. Mulla ei ole käynyt niin, että kaverit olis jäänyt kun oon seurustellut, vaan niin ettei kavereita koskaan juuri ole ollut. Aina on ollut sama tilanne.
Täällä kans yks jolla samanlainen tilanne kun sulla! Eli on meitä muitakin! Monesti miettii että pitäs kyllä keksiä jotain kivaa (niiden vähäisten kavereidenkanssa) mutta koskaan ei saa aikaseksi mitään,aina ne jää suunnittelu asteelle! Sit sitä vaan on kotona miehenkanssa,ei siinä mitään vikaa ole,minä myös viihdyn paremmin itekseni ja miehenikanssa mutta totta,välillä olis myös kiva tehdä jotain muutakin tyttöjen kanssa,se ainut mitä tehdään harvoin yhdessä on baarissa käynti! :/
..mutta pointti olikin että niihin vähäisiinkin kavereihin voi enemmän panostaa :) Ja uusia ystäviä voi aina hankkia, jos vaan haluaa :)
Harmittava tilanne :(
Mulle itselleni on käynyt niin, että pidin muutamaan ystävääni, joita olen pitänyt parhaimpina ystävinäni, yhteyttä tosi paljon (toinen asuu kotipaikkakunnalla ja toinen nykyisellä asuinkpaikkakunnalla), mutta jotenkin tuntui, että se yhteydenpito oli kovin yksipuolista. Kuin minä olisin "takertunut" heihin kiinni.
Aloin pidentämään oma-aloitteisia yhteydenottovälejä ja lopulta en soittanut itse kertaakaan. Toinen ystävistäni on jollain lailla pysynyt elämässäni, ja soitellaan/tavataan noin muutaman kuukauden välein. Toisen kanssa emme ole jutelleet kuukausiin.
Äitini aina sanoi, että pitäisi pitää yhteyttä lapsuudenajan ystäviin. Sinällään ihan hyvä neuvo, mutta en halua roikkua heissä, jos minun seuraani ei kaivata :(
Nyt harmittaa, ettei ole ihmistä jolle purkaa sydäntä, kertoa iloisista sattumuksista tai ihan arkipäivän asioista. Työpaikalla onneksi pääsee sosialisoitumaan ja juttelemaan vaikka sitten siitä työstä, onneksi. Muuten sekoaisin varmaan lopullisesti.
Oon toi 12. elokuuta 2011 22.13 kommentoinut anonyymi. Mulla ei myöskään ole koskaan oikeastaan ollut kavereita paljoakaan. sellaisia "hyvänpäivän tuttuja" kyllä on, mutta kavereita/ystäviä ei. Nekin harvat ovat muuttaneet täältä pois, ja yhteydenpito on melko yksipuolista. Minä koitan kysellä kuulumisia ja pitää yhteyttä, ja vastaukset tulevat yhdellä-kahdella sanalla. Tällä hetkelle lähes kaikki ihmiset, joiden kanssa vietän aikaa, ovat enimmäkseen mieheni kavereita. Olen miettinyt, että jos joskus mieheni kanssa eroamme, jäisin aivan yksin.. Sitäkin on tullut pohdittua, miksei ystävyyssuhteeni kestä. Onko minussa jokin vika, vai vain huonoa tuuria.
Anonyymi,sama, baariseuraksi kelpaa, mutta muuten vapaalla ei juurikaan kysyntää.
Anonyymi, kyllähän mä yhteydessä oon niiden vähäisten kavereiden kanssa,pointti ei siis ole se.
Ketturepa, itsekin yritin pitää moniin kavereihin yhteyttä, mutta se oli yksipuolista eikä sitä jaksa kauaa, kun aina itse on se kuka ehdottaa. Nyt oon luovuttanut sen suhteen ja huomannut, kuinka moni oikeasti on se ystävä :)
Anonyymi, kuulostaa tutulta. Itsekin vietän usein baari-iltoja poikaystävän kavereiden kanssa ja se on kivaa. Mutta tosiaan,itsekin mietin, missävika,kun ystävyyssuhteet ei pitkälle kestä.
Itselläni on niukka ja (suhteellisen tuore) kaveri-ja ystäväpiiri siitä syystä, että syömishäiriö vei nuoruudessa vuosien ajan tilan kaikelta muulta. Toisaalta ei silloin seuraa kaivannutkaan, halusi vaan kadota koko maailmalta. Nyt tilanne on onneksi toinen, mutta yksinäisyys vaivaa ajoittain silti. Harmittaa, kun niitä pitempiaikasia ystäviä ei oikeastaan ole. Eikä toista puoliskoakaan vielä. Kyllähän vakiokaveriporukalla useinkin treffaillaan, mutta kaikilla on oma elämä, eikä ehditä niin usein tavata kuin haluaisin. Itsekin olen Joensuusta ja voin kernaasti ilmottautua seuraneidiksi vaikka leffaan/kaupungille/lenkille/tmstms jos joskus kaipaat vaihtelua:)
Mulla on vähän sama juttu. Kotipaikkakunnalla ei oikeestaan ole enää yhtään kavereita - joskus siellä käydessä tuntuu vähän orvolta, vaikka perhettä onkin kiva nähdä :)
Mulla taitaa suurin ongelma se, etten tarvitse mitään jatkuvaa yhteydenpitoa ja viihdyn hyvin yksin (tai poikaystävän kanssa). Minulle sopii hieman löyhempi ystävyyssuhde, mitä kaikki eivät ehkä aina tajua ja luulevat, etten ole kiinnostunut. Seurantarpeeni ei vaan ole kovin suuri. Tulen ihan hyvin toimeen näinkin, mutta välillä on vähän yksinäistä. Toisaalta myös vähän harmittaa, ettei minulla ole sellaista lapsuudesta/nuoruudesta asti yhdessä ollutta kaveriporukkaa. Ei sille kai kuitenkaan enää mitään voi :/
Hali <3 Mulla ihan sama tunne.
Mulla on sama juttu kun sulla. Kaksi vuotta sitten muutin Kouvolasta opiskelemaan sairaanhoitajaksi tänne Hämeenlinnaan, jossa poikaystäväni oli jo asunut ja opiskellut muutaman vuoden. Olemme siis molemmat Kouvolasta kotoisin. Nyt olen täällä pari vuotta asunut ja vielä muutama vuosi pitäisi opiskelujen takia täällä asua, vaikka en tykkää tästä kaupungista yhtään. Koko ajan mietin että parin vuoden päästä me muutetaan takaisin Kouvolaan. Mulla ei ole täällä kavereita, joita voisi nähdä, ainoastaan poikaystäväni. Tietysti koulussa ja työpaikalla on kavereita, mutta ei sellaisia joiden kanssa voisi olla muulloinkin. Joten joskus tuntuu aika yksinäiseltä. Mulla ei ole koskaan ollut paljoa kavereita, aina on ollut oikeastaan vain yksi paras kaveri kerrallaan. Yhden parhaan kaverini kanssa meni välit poikki muutama vuosi sitten kunnes hän vähän aikaa sitten otti uudelleen yhteyttä. Sen jälkeen olemme kerran nähneet, sekin tosin viime helmikuussa. Koska hän asuu Kouvolassa, näkemiset ei jotenkin tunnu samalta kun jos vaikka asuttaisi samassa kaupungissa. Eli mulla ei nykyään ole hyviä ystäviä. Ehkä oon sitten outo mutta olen aina viihtynyt paremmin yksinäni. Tottakai olisi kiva jos olisi kavereita joille voisi vaikka soittaa milloin vain mutta minkäs teet kun oon vähän ujo.
Musta on hyvä että otat tämmösen asian esille, koska yksinäisiä ja kaverittomia ihmisiä on varmaan paljon vaikka ei siltä välillä tunnukkaan. Kaikenlisäksi välillä mua hävettää se, että mulla ei oo kavereita, mietin että onko mussa jokin vikana.
Kiva lukee muidenkin tarinoita yksinäisyydestä,tulee jotenki helpottunu olo etten tosiaan oo yksin kaveriton täällä! :)Meidän pitäs porukalla pistää joku "yksinäisten kerho" pystyyn ja tutustuu toisiimme,kohtalotovereihin! Harmi vaan että taidetaan kaikki asuu vähä ympäri suomea! :)
Vähän kuin omia kokemuksiaan lukisi. Oon pitkään jo ajatellut, että taidat olla aika samanlainen ihminen kuin minä; viihdyt todella hyvin yksin etkä omista laajaa kaveripiiriä. Olet välillä yksinäinen, kaipaat jotain muutosta ja mietit mikä sinussa on vikana? Ainakin itse tunnen noin. Välillä törmään ihmettelyihin siitä, miksei minulla ole kavereita ja etenkin entinen poikaystäväni oikein vaatimalla vaati usein että olisin enemmän kavereiden kanssa ja olisin jotenkin sosiaalisempi. Ihan niin kuin niitä kavereita vois jostain taikoa joiden kanssa olla :/ Opiskelen itsekin Joensuussa ja uusia kavereita en ole paljoakaan saanut, monesti oon miettinyt mikä minussa oikein on vikana vaikka tunnen olevani kuitenkin suht sosiaalinen ja puheliaskin tutussa seurassa.
Blogiasi on mukava lukea kun et ole mikään sellainen rättejä esittelevä pintaliitäjä vaan aidosti oma itsesi! :)
Eilen ensimmäistä kertaa eksyin/löysin blogiisi ja kuinka sopiva postaus löytyikään. Eilen oli myös täällä täsmälleen samanlaiset fiilikset.
Vuosi sitten muutettiin uudelle paikkakunnalle opiskelujen myötä ja sieltä on toki muutamia mukavia ihmisiä löytynyt mutta tuntuu, että nämä "aikuisiän" kaverisuhteet jää jotenkin..pinnallisiksi.? Jutellaan niitä näitä ja juhlitaan mutta itse ehkä eniten kaipaisi vain helppoa ja vaivatonta oleskelua (tyyliin keittää kahvit ja kattoa hömppää telkkarista yhdessä, jutella.Pistäytyä toisen luona sen kummempia sopimatta tai suunnittelematta.)
Kuten täällä monella, myös itsellä ne lapsuus-/nuoruusajan kaverit on suurelta osin jääneet. Vain pari hyvää ystävää ja hekin eri paikkakunnalla kuin minä. Paljon varmasti myös omaa syytäni, viihdyn hyvin kotona ja minusta on ihana olla ja tehdä asioita (tuoreen)aviomieheni kanssa. Ristiriitaista; toisaalta mulla on hyvä näin mutta välillä on yksinäistä ja miettii et "pitäs" mennä mukaan johonkin toimintaan ja "pitäs"..
Sulla oli joku postaus liittyen häihin myös. Itse tuoreena vaimona ja ihanat häät viettäneenä ainut nihkeys häiden järkkäämisessä oli nimenomaan tuo ystävien puute. Esim. polttariporukan kokoamisessa :/ Kaikki meni lopulta loistavasti ja polttareissa oli mukana tärkeimmät ystävät, kuten häissäkin. Kuitenkin siinä vaiheessa sitä vasta heräsi kun kaaso alkoi kysellä polttariporukkaa, että eihän minulla ole kavereita ketä kutsua. Vain muutama.
Kuinka tuttua tekstiä. Minulla on yksi paras kaveri, jonka olen tuntenut ekaluokalta asti ja olemme pitäneet useita kyläily hetkiä. Muut kaverit, jotka asuvat Joensuussa, kuten minäkin, ovat jääneet ns. unholaan, heitä ei vain tule tavattua, muuten kuin facebookissa, mutta ei koskaan livenä. Luokkalaisia kuitenkin näkee koulussa ja facebookissa, mutta osa on alaikäisiä (itse olen 21v.) ja ei heidän kanssa tule hengailtua. Kolme luokkalaista on sellaista joiden kanssa olen eniten tekemisissä esim. koulussa.
Ylä- ja ala-asteen aikaisista kavereista ei ole kuulunut mitään, mitä nyt fb:ssä seuraan heidän menojaan. Mutta tosiaan minulla on yksi kaveri jonka kanssa olen todella paljon tekemisissä ja hän onkin erittäin tärkeä minulle, voimme jutella kaikista asioista. Suurin osa "kavereistani" asuu Joensuussa, mutta vain yhtä näen.
Itse olen asunnollani suurimman osan ajasta, sillä kavereilla on omia menojaan. No, koulussa tietenkin aamusta iltapäivään, mutta illat on tyhjää täynnä. Joskus käy joitain tuttuja kylässä, mutta harvemmin.
Minäkin olen ujo, mutta kaverin kanssa en ole, sillä tunnenhan hänet monen vuoden takaa, eikä yhteys ole katkennut kertaakaan.
lueskelija, mullakin sh vei osan kavereista, mutta itse en vetäytynyt porukasta vaan pidin yhteyttä ja olin mukana. Kaverit ei vain osanneet olla mun kaa enää ja "pakenivat". Ymmärrän osittain, mutta en täysin. Yksi ystävä siitä porukasta on jäänyt ja hän on paras ystäväni. Osasi olla, ei siihen ihmeitä vaadittu :)
Anonyymi, olen aivan samanlainen. Niin myös äitini. Viihtyy hyvin itsekseen, tulee toimeen jos tarvii ja saa ajan kulumaan omissa oloissa. Mutta välillä sitä tulee todella yksinäinen olo ja silloin kaipaa sellasta tiivistä kaverisuhdetta.
Anonyymi, sinne myös haleja<3
Janita, mäkin oon aina viihtynyt yksin enkä kovin isossa porukassa. Välillä vaan kaipaa enemmän seuraa kun toisinaan. Tuntuu, että ihmiset jotka sanovat, että "älä oo tollanen, soita nyt kavereilles", ovat itse sosiaalisia eivätkä ymmärrä meitä "ujompia ja itsekseen viihtyviä". Vaikka sanotaan että on paljon itsestään kiinni, niin loppujen lopuksi ei ketään voi pakottaa pitämään susta.
Anonyymi, yksinäisten anonyymien kerho pystyyn ;) ihan varmana meitä on ja paljon. Siitä ei vaan puhuta eikä huomata.
Anonyymi, musta on lähes kohtuutonta sanoa, että koita olla sosiaalisempi. Se on aika suuri vaatimus ujolle ja vaatii paljon. Mutta eihän tässä mitään hätää pitäis olla niin kauan kun viihtyy itsekseen :)
Anonyymi, sanoit juuri sen, mitä hain postauksellani. Että kaipaan sitä spontaaniutta, että voi mennä toisen luo suunnittelematta tai sopimatta, maata sohvalla hiljaa ilman että ei oo kiusallinen olo... Sellaista mulla oli vielä, kun asuin lahdessa omassa kämpässä, parhaat kaverit vaan soittivat yhtäkkii että tuu avaa ovi, tuodaa poppareita :D juuri tätä on ikävä. Ei niinkään sitä, että sovitaan että mennään kahville jne, kun sitä tapahtuu. Mutta se ns. pinnan alle meneminen, sitä on ikävä :')
Mimosa, tuon on ihanaa, että on ystävä, jonka kanssa voi vain olla. Mullakin on niitä jopa kaksi, mutta ne on niin kaukana musta, toinen kohta Lontoossa, joten ei se tunnu samalta jutella puhelimessa kun olla livenä yhdessä.
Mä haluisin olla sun ystävä <3
Samaiset fiilikset myöskin täältä..Asuin Hyvinkäällä melkein 20 vuotta ja amk:n aloittaessa muutin vihdoin omaan kämppään..ja silloin myös moni muu kaveri muutti opiskelujen perässä ja yhteydenpito on harventunut. Viihdyn välillä itsekseni, mutta välillä kaipaan seuraakin..Kyllähän sitä tulee silloin tällöin nähtyä muutamia, mutta aivan liian harvoin :/ soittaa voi monellekki, mutta puuh..
tällä hetkellä on sellainen olo, että tulisipa joku joka rutistaisi/halaisi ja juoruaisi vaikka pikkutunneille asti :D
Maria
Sama juttu.. Entiset kaverit on nimenomaan niitä entisiä kavereita. Ei vaan tuu pidettyä yhteyttä. Toisaalta toivoisin että ois kavereita, mut sit kun niitä on, niin ei vaan jaksa nähdä niitä koulun ulkopuolella. Tulee kans vaan nyhvättyä kotona ja poikaystävän kanssa. En oo koskaan ollu semmonen ihminen, joka ois kaivannu ympärilleen paljon kavereita. Poikaystävä riittää, mutta sit toisaalta, ei pitäs liikaa turvautua. Mut minkäs teet.
Pakko kommentoida, kun koskettaa mua niin paljon tää teksti :) Mulla on välillä tosi yksinäinen fiilis vaikka en ole muuttanut pois kotipaikkakunnaltanikaan. Harrastin lukion alkuun saakka luistelua niin paljon, että kaverit valikoituivat itselleni sieltä tavallaan automaattisesti. Sitten kun lopetin harrastuksen niin yhteydenpito heihin jäi ja iso osa kavereista tippui pois. Lukiossa en vain löytänyt samanhenkisiä ihmisiä kuin minä, joten lukioystäviinkään ei ole tullut pidettyä yhteyttä ollenkaan.
Mä olen aina ollut vähän huono pitämään yhteyttä muihin, koska aina tuntuu, että vähän niin kuin tunkisin itseäni ja että jos seuraani kaivattaisi niin minulle kyllä soiteltaisiin. Nyt sitten tuntuu, että poikaystävä on ainut ystävä mikä mulla on, mutta kun ei sekään nyt jaksa leikkiä aina tyttöä ja tehdä mun kanssa kaikkea mitä haluaisin. Facebook vaan pahentaa aina mieltä, kun kaikilla muilla tuntuu olevan inside-juttuja ja oma tyttöporukkansa. Mä en kuulu mihinkään sellaseen :(
Anonyymi, voi kkiitos :)
Maria, tiedän tunteen! :/ Tuntuu, ettei suhteet pysy enää yhtään samalla tasolla kun pienenpänä. Kaikki oli niin helppoa ja ystävyys oikeaa ja syvää.
Anonyymi, jep, ei pitäis turvautua, mutta eipä tässä hirveesti valinnan varaa oo. Toisaalta, se oma poikaystävä on mulle se paras ystävä. Mutta ei se jaksa tyttöjen juttua hirveen pitkään :D eikä ymmärrä aina mitä tarkotan, toisin kun ne tytöt ymmärtäis..
L, tuttu tunne! Oon ihan samanlainen, että ajattelen, etten viitti tuppautua, ja jos joku kaipaa mun seuraa niin eiköhän se soittele tms.. Aina oon halunnut olla ehkä ns. näkymätön, enkä huomion keskipiste. Tää tosin usein kostautuu kauheella yksinäisyyden tunteella. Mutta mehän pärjätään, eikö? ;)
Mullapa ei ees oo sitä poikaystävää kehen vois turvautua :/ Mutta onneks oon nyt alkanu rohkaistuu ja kun muutan Helsinkiin kohta niin otan itteeni kyl kunnolla niskasta kiinni ja alan tutustumaan ihmisiin. Helpottavaa että uudella paikkakunnalla voi tavallaan "alottaa alusta" ton kaveripiirin luomisen :) Kyl sitä pärjää yksinkin, tulee vahvemmaksi ja toisaalta rakastan muutenkin viettää aikaa yksikseni, oon pienestä asti tykänny :) Nyt vanhempana sitä vaan on vasta tajunnu kyllä että se ei oo todellakaan noloa jos viettää yksikseen aikaa.
Itse olen vähän samanlaisessa tilanteessa. Porukka lähteny omille teilleen ja minä lähdin myös. Nykyisellä paikkakunnalla ei ole todellakaan yhtään niin paljon sellaisia ihmisiä, joille voisi vain soittaa, että hei mitä teet voinko tulla kylään. Olo on välillä kyllä todella yksinäinen, sillä itse kaipaan ihmisten seuraa kovasti.
Ehkä kaikkein ikävintä on se, kun ystävät/kaverit/tuttavat ottavat yhteyttä ja kertovat ikävöivänsä ja pyytävät ottamaan yhteyttä kun olen kotipaikkaseudulla. Kun olen paikalla, niin ketään ei kiinnosta eikä kyllä niinkään, että ketään kiinnostaisi tulla minun luokse. Jos itse saa lähes aina olla se "soittava" osapuoli niin kyllä se alkaa kyllästyttämään. :( Mutta syksy tulee ja tuo uudet kuviot tullessaan. :) Toivottavasti sinulle löytyis kans se oma paikka. :)
miusu, itsekin ennen ajattelin, että on noloa kun viettää aikaa yksin, käy leffassa tai kaupungilla yksin, mutta nyt oon tajunnut sen, että musta se on vaan rikkaus että pystyy moista tekemään yksin. Tiedän monia, jotka eivät menisi yksin leffaan. Itse voin kyllä mennä :) Tsemppiä uuteen kaupunkiin! Oot vahvoilla.
Jessica, tuttu tunne tuo, että on itse lähes jatkuvasti se, kuka ottaa yhteyttä. Ei sitä pitkään jaksa eikä se tunnu kivalta itsestä, kun aina saa itteään tuputtaa kun kukaan ei muuten kysele. Tsemppiä myös sulle :) syksy ja uudet kuviot tosiaan!
Lähetä kommentti
Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.
Tilaa Lähetä kommentteja [Atom]
Linkit tähän tekstiin:
Luo linkki
<< Etusivu